Yön kantaja / Katja Kallio

Kuva: Leo-setä / Flickr 
Huikaisee tuo tieto, että Katja Kallion uuden romaanin päähenkilön esikuvana on todellinen henkilö, vuosina 1864 -1918 elänyt Amanda Fredrika Aaltonen! Tätä irtolaiselämää viettänyttä, Pariisin, Moskovan ja Hampurin kolunnutta ja lopulta Seilin mielisairaalaan päätynyttä nuorta naista kohtalontovereineen on tutkinut sosiologi Jutta Ahlbäck-Rehn, jonka väitöskirjasta Turun Sanomat teki pienen jutun sen esittämisen alla tammikuussa 2006. Tutkimisen mahdollistivat poikkeuksellisen laajat lääketieteelliset merkinnät, joita Seilissä tuona aikana hoidettavina olleista naisparoista tehtiin. Amandan diagnoosi oli insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus. Jo nimityksestä on helppo päätellä, millaisesta ongelmasta on ollut kyse. Siitä en olisi niin varma, oliko kyseessä sairaus, mutta takuulla kuitenkin jotakin, joka aikalaisten mielestä oli varminta saada pois silmistä, elinikäiseen karkoitukseen entiselle spitaalisten saarelle Seiliin.

Romaani alkaa Turusta. Amanda kortteeraa korttiporukoissa ja hankii elantonsa myymällä itseään Aurasillan alla. Joku tunnistaa hänet Hassu-Amandaksi, tytöksi joka pienenä lauleskeli itsekseen ja saattoi yhtäkkiä saada raivokohtauksen, riisua kaikki vaatteensa ja juoksennella ympäri Raunistulaa ilman rihmankiertämää. Viimeinen reissu Hämeenlinnan naisvankilaan on vielä tuoreena mielessä. Elämä kulkee vanhoja ratojaan, mitään parempaa ei ole näköpiirissä, kunnes kaupunkiin saapuu Philippe Duplessis kuumailmapalloineen. Kun palloa kootaan, Amanda kiipeää viereisen talon katolle ja tuijottaa palloa ja ja sen kohoamista Samppalinnan ylle koko päivän. Kun pallo seuraavana aamuna nousee taas, sen suuntana on Pariisi ja kyydissä Duplessiksen lisäksi Amanda Aaltonen.

"Heidän lähestyessään kookasta pilveä Amanda erottaa tumman, pistävänrehevän tuoksun, kuin sienen ja etikan välimailta. Ankkalampi.
Läheltä katsoen pilvi on vaalea ja niin tiivis, että näyttää siltä kuin he törmäisivät kivitalon seinään. Mutta törmäystä ei tunnukaan. Seinä imaisee heidät sisäänsä pehmeästi ja kosteasti kuin suu. Hetkeen he eivät näe yhtään mitään, eivät edes toisiaan. Amandan silmiä kirveltää ja hän puristaa ne kiinni. Hän kastuu likomäräksi, nutturasta purkautuneet hiukset liimaantuvat otsalle ja poskille ja uusi puku kiinni vartaloon. Suu on täynnä vettä ja hän haukkoo henkeä ja nieleksii. Nopeasti hän riisuu villahuivin ja painaa sen tiukaksi mytyksi syliinsä, jottei se kastuisi läpimäräksi. Vaikka siitä tuskin on enää paljon toiveita, kun kaikki tapahtui niin nopeasti.
Myöhemmin hän oppii, että tiheä pilvi johtaa erityisen hyvin ääntä, mutta kun valssi nyt puhkeaa soimaan kukkeana, jousiorkesteri tuntuu astuneen heidän koriinsa kuin ohiajavaan raitiovaunuun. Amanda koettaa räpytellä silmiään auki mutta ei onnistu. Hän haparoi kädellään ilmaa. 
Mitä tämä on, hän huutaa musiikin yli, Duplessis, mitä tämä on? 
- Concert - 
Amanda erottaa vastauksesta sanan concert. Sitten Duplessis nauraa, ihastuneesti kuin lapsi."

Elämä Pariisissa ei ole kuitenkaan yhtään sen ruusuisempaa kuin Turussakaan. Amanda huomaa Duplessiksen olevan jo vanha ukko, eikä yhteiselämä miehen siskon kodissa muutenkaan suju. Erinäisten selkkauksien jälkeen Amanda passitetaan Suomeen, jossa hän päätyy Turun lääninvankilan kautta Seilin mielisairaalaan.

"Leikitään että te olette mielisairaalassa ja joudutte luomaan lunta keittiön portailta. Toinen teistä on ollut pakkopaidassa ja se ei jaksa paljon mitään mutta silti sen on pakko. Sitten kun olette luoneet kaiken lumen, saatte kahvia, tämä kuravelli on kahvia ja nämä ovat leikkikupit. Isommat katselivat ja nauroivat vatsat kippurassa kun he leikkivät potilaita ja tekivät potilaiden hommia. Sitten ne lähtivät kotiin syömään. He jäivät leikkimään eivätkä uskaltaneet tai älynneet lopettaa vaikka tuli jo ilta ja sitten yö. He leikkivät leikkimistään, auringonnoususta auringonlaskuun ja taas nousuun, leikkivät vaikka jalkoja särki ja kädet tärisivät ja sydän ja pää roikkuivat kolmioina rinnalla. Hetkeksi he nukahtivat seisaalleen mutta heräsivät sitten säikähtäneinä jatkamaan leikkiä, joivat kuravettä piristyäkseen ja syljeskelivät hampaankappaleita maahaan. 

Sitä Amanda ei ymmärtänyt keitä ne isommat olivat. Johansson ja Iso-Greta ja Sofia ja Helpi leikkivät yhtä tosissaan kuin hekin, joten hekin olivat pieniä. Omassa työhuoneessaan talouspäällikkö leikki, ja Elsa ja Maria Johansson tahoillaan vasta leikkivätkin. Turun lääninsairaalan lääkärit leikkivät totisina vaikka koettivat olla näyttämättä pelkoaan, ikään kuin olisivat itse keksineet leikin. Lääkintöhallituksessakin leikittiin kovasti."

Mielisairaalassa elämä on karua, potilaat ovat ennemminkin vankeja kuin potilaita. Huonosta käytöksestä joutuu rangaistukseksi hoitoon, hoitajien käytös on toisinaan täysin mielivaltaista. Amanda tottuu sairaalan rytmiin ja vaikka ei oikeastaan koskaan sopeudu, hän oppii vähitellen elämään niin ettei jää enää uppiniskaisuudestaan kiinni.

Kallio kuvaa mielisairaalan yksitotista elämää hienopiirteisesti. Mitä tapahtumaköyhemmältä elämä mantereesta eristyksissä olevalla saarella vaikuttaa, sitä enemmän kuvattavaa tuntuu löytyvän ihmisten mielenliikkeistä. Valtasuhteet hoitajien ja potilaiden välillä, saarella vallitsevat käytöstavat ja sosiaalinen paine jolla tapojen noudattamista vaalitaan, kaikki tämä on valtavan mielenkiintoista ja saa tarkan kuvauksen pienten arkipäiväisten tapahtumien, yksityiskohtien, eleiden ja ilmeiden kautta.

Tapahtumapaikkojen kuvaus on valtavan hienoa. Ehkä upeinta oli päästä mukaan ilmapallolennolle, pieneen koriin matkalle halki Euroopan. Myös Pariisin köyhälistökorttelit ovat eläviä, lukiessa aurinko paahtaa niskaa ja katuojan hajut luikertavat nenään. Seilin kesäiset kalliot ja rantojen niityt surinoineen ja kellukkakukkineen houkuttelevat, kun taas lumikinosten ja viiman hyinen kuvaus tekee onnelliseksi siitä, ettei tarvitse viettää saarella talvea.

Varsinkin tarinan loppuvaiheessa mukana on paljon henkilöitä. Kaikista ei piirretä kovin tarkkaa kuvaa, mutta keskeisimmät hoitajat ja potilaat piirtyvät persoonallisina lukijan mieleen, niin fyysiseltä olemukseltaan kuin luonteeltaankin. Kallio jättää silti henkilöilleen myös jotain omaa, jotain josta lukija ei saa kiinni. Amandakin säilyttää ainakin osan salaisuuksistaan, eikä päästä ihonsa alle. Oliko hän häiriintynyt tai peräti hullu, vai vain rohkea ja omapäinen aikana, jolloin moinen käytös ei varsinkaan naiselle ollut sallittua?

Yön kantajan matkassa ovat olleet myös Arja, Tuija, Lumiomena ja Riitta.





Kallio, Katja: Yön kantaja

Otava 2017, 380 s.

Kommentit

  1. Vaikuttaa siltä, että Amanda vei sinut mennessään, niin kuin hän vei monet salaisuudet mennessään. Kiehtoen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vei. Tässä on historiallinen romaani ilman niitä genren maneereeja joita en oikein sulata.

      Varsinkin miljöökuvaus lumosi.

      Poista
  2. Ostin tämän juuri omaksi ja vaikuttaa nyt kyllä niin hyvältä, etten malta odottaa, että pääsisin lukemaan. Kävin viime kesänä Seilin saarella, joten paikka on tuoreessa muistissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seili, kuten muutkin paikat, on kuvattu tosi hyvin, hajuineen makuineen päivineen.

      Minäkin olen ollut Seilissä useampaankin otteeseen, aikaa tästä on vaan jo useampi vuosikymmen. Opiskelin aikoinaan maantiedettä ja biologiaa, siellä pidettiin kenttäkursseja. Päivisin piirrettiin karttoja tai pyydystettiin ötököitä rantaniityiltä, iltaisin istuttiin laiturilla tai tanssittiin maakellarin edessä pihalla. Samaistuin Amandaan siinä, että muistan hyvin kuinka silloin kaipasin Turkuun, vaikka nyt kun ajattelee noita muistoja, niin nehän oli aivan ihania aikoja.

      Poista
  3. Tältä odotan kyllä koko ajan vaan enemmän! Kirjaston jonossa vielä tuo konkreettinen odotus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa odottaa! Mutta toivottavasti saat silti kirjan jo pian :)

      Poista
  4. Oi miten upea kuva! Ja upea on niin miljöökin kaikessa karuudessaan, kuin itse tarina! Amanda <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, eikö olekin hieno ja kuvaa musta hyvin kirjan tunnelmaa. Kannattaa mennä siitä kuvan alla olevasta linkistä, samalla kuvaajalla on enemmänkin upeita kuvia Seilistä.

      Poista
  5. Tämä oli mielestäni hieno, mutta surullinen kuvaus 1800-luvun loppupuolen mielenterveyshoidosta. Seili on nykyisin kaunis saari, historian mustuudesta huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Varsinkin se vanha kirkko on vaikuttava paikka. Se vetää hiljaiseksi kun ajattelee, millaisin aatoksin siellä on mahdettu rukoilla esim spitaalisairaalan aikaan.

      Poista

Lähetä kommentti