sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Tytöt / Emma Cline

Kuvassa ote kirjan kannesta

Emma Clinen Tytöt on aikalailla täydellinen romaani. Sen juoni on mielenkiintoinen ja juuri sen verran pelottava että on pakko saada tietää kuinka kaikessa lopulta käy. Henkilöt ovat ainakin naislukijalle samaistuttavia, miljöönä ihana Kalifornia ja aikakausi sopivasti nostalginen 60-luku. Cline kirjoittaa todella hyvin, vetoaa tunteisiin ja vie lukijan heti syvälle mukaan tarinaan. Suomennoksen kieli on virheetöntä ja sisältöäkin löytyy. Clinen pohdinta Evien epätoivoisesta halusta tulla nähdyksi, olla joku tai ainakin kuulua johonkin ravistelee tavanomaista ajattelua taustalla pysyttelevistä tytöistä.
"Sen jälkeen kun olin huomannut puiston poikki oikaisevat tytöt, en saanut katsettani enää irti heistä.  Mustatukkaisen tytön ja hänen seuralaistensa nauru oli kuin moite minun yksinäisyydelleni. Odotin jotakin, tietämättä mitä. Ja sitten se tapahtui. Nopeasti, mutta minä näin sen: mustatukkainen tyttö nykäisi mekkonsa kaula-aukkoa alemmas ja vilautti paljaan rintansa punaista nänniä. Keskellä puistoa jossa vilisi ihmisiä. Ennen kuin ehätin täysin uskoa silmiäni, tyttö kiskaisi mekon takaisin paikoilleen. Kaikki kolme nauroivat roisisti ja huolettomasti, kukaan ei edes vilkaissut, näkikö joku."
Tarinan runkona on teini-ikäisen Evien ajautuminen Charles Mansonin kulttia muistuttavaan ryhmään. Evien äiti ja isä ovat eronneet ja enemmän kiinnostuneita uusista puolisoistaan kuin tyttären kasvattamisesta. Riitautuminen parhaan ystävättären kanssa jättää Evien täysin yksin, tuuliajolle, josta kulttiin kuuluvan Suzannen on helppo poimia hänet mukaansa. Elämä ranchilla rocktähteydestä unelmoivan Russelin tyttöjoukossa tuntuu vapaalta ja villiltä, ja vaikka Evie välillä tajuaakin tulevansa hyväksikäytetyksi, ikävät kokemukset tuntuvat pieneltä hinnalta siitä, että saa kuulua tähän anarkistiseen ja yhteiskunnan säännöt kyseenalaistavaan ryhmään.

Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa. Vuonna 1969 kultin veritekojen aikaan Evie on 14-vuotias, nykyisyyteen sijoittuvissa jaksoissa hän on viisi-kuusikymppinen, toimeton, yksin ystävänsä huvilalla asusteleva nainen. Aikuinen Evie ei ole päässyt irti muistoistaan, paljolti varmaankin siksi, että ympäristö ei anna hänen unohtaa.

Evie on kuitenkin kasvanut erilaiseksi kuin äitinsä, jonka riippuvaisuutta miesystävistä kuvataan tarinassa hieman alentuvasti tai ei ainakaan mitenkään kovin suurta ymmärrystä osoittaen. Tämä onkin ainoa poikkeama selkeän feministisessä kerronnassa, tyttöjen käytökselle löytyy ymmärrettäviä syitä, mutta äidin käytös kuvataan edelleen syyllistävästi.

Silti juuri tämä naisen asemaa pohtiva aiheenkäsittely on kirjan parasta antia. Evie ja Suzanne ovat aidon oloisia nuoria; epävarmoja, rakkaudenkaipuisia ja aikalailla ihmeissään naiseutensa kanssa. Seksuaalisuuteen liittyvän vallan käyttö ei ole tytölle helppoa edes nykyisin, saati sitten 60-luvulla. Cline kuvaa hienovierisesti ja oivaltavasti tyttöjen ajelehtimista romantiikan ja seksin, alistumisen ja uhman sekä hallinnan ja anarkismin välillä.

Pidän tästä romaanista paljon, mutta olen vaativalla tuulella. On ihmeen helppoa arvostella näin suurella ammattitaidolla tehtyä teosta, ja varmasti juuri sen täydellisyys saakin minut kaipaamaan repeämää, jonka kautta pääsisin tarkastelemaan ongelmaa tai pakkoa, joka ajoi kirjailijan kirjoittamaan juuri tämän kirjan. Mutta teoksen pinta on ehjä ja vähän liiankin kiiltävä, kurkistusaukkoa tai sopivan rosoista tarttumapintaa on vaikea löytää.

Etsiessäni tälle jutulle kuvitusta eksyin Peguin Booksin sivuille artikkeliin, joka käsittelee alkuperäisteoksen kansikuvaa. Kannen suunnittelija Suzanne Dean kertoo siinä, kuinka hän etsiessään sopivaa 60-luvun lopun tyylistä kuvaa, muisti valokuvaaja Neil Krugin ja tämän tarkoituksellisen rakeisen ja epätarkan tyylin. Jutussa esitellään kuvasarja, josta lopullinen kansi valittiin.

Emma Clinen Tyttöjä luettiin blogeissa ahkerasti heti romaanin ilmestyttyä viime syksynä. Linkitän nyt vähän laiskasti vain Arjalle Kulttuuri kukoistaa -blogiin, sieltä löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin.


Cline, Emma: Tytöt
The Girls, suom. Kaijamari Sivill
Kannen kuva: Neil Krug
Otava 2016, 298 s.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Dirt music / Tim Winton

Kuva: Flickr / [i.c.e.]
Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä -romaanin lukeminen herätti lukupiirissä halun lukea jotain muutakin Australiaan sijoittuvaa. Pyysin tutuilta kirjabloggareilta suosituksia, ja saamastani pitkästä listasta valitsimme Tim Wintonin Maantiemusiikkia. En tiedä kuinka hyvin melko epäsosiaaliset päähenkilöt Georgie, Luther ja Jim käyvät keskivertoaustralialaisista, mutta luonnonkuvauksessa saatiin juuri sitä mitä kaivattiinkin.

Tarina alkaa White Pointista, pienestä kalastajakylästä Australian lounaiskolkassa. Kylän edustalla on pitkä ja kaunis ranta. Siellä on useimmiten autiota, sillä varsinkin miesten ajan vie raskas työ merellä. Kalaa ja äyriäisiä pyydetään kilpaa ja toisten saaliita kadehtien, salakalastajia ei suvaita. 

Georgie on 40-vuotias maailmaa kiertänyt levoton sielu, joka omaksikin yllätyksekseen on asettunut kylän mahtimiehen Jimin avopuolisoksi ja sijaisäidiksi tämän kahdelle pojalle. Suhde ei alunalkaenkaan ollut kovin intohimoinen, mutta nyt se tuntuu täysin kuolleelta. Kolmiodraama lähtee käyntiin, kun Georgie eräänä unettomana yönä havaitsee rannalla Luther Foxin pakettiauton. Mies on merellä pyytämässä langusteja, ja Georgie kävelee rannalle ja vie auton viereen jätetyn koiran uimaan. 

Tarinan edetessä kolmikko lähtee ajomatkalle Australian rannikkoa pohjoiseen, Luther edellä ja Georgie ja Jim perässä. Pakomatkansa varrella Luther tapaa monia itsensä kaltaisia, elämän kolhimia ihmispoloja. Tällaisia ovat mm. Horrie ja tämän kuolemansairas vaimo Bess jotka matkaavat viimeistä kertaa Isolle Valliriutalle, jalkapuoli Rusty joka kiemurtelee huumekoukussaan ja Nora jolla ei ole paikkaa minne mennä sekä ylätasangon metsiköissä piileskelevät salametsästäjät Menzies ja Axle. 

White Pointin ranta ja pölyiset seudut matkan varrelta Broomeen on nekin kuvattu hienosti, mutta varsinaisesti miljöökuvaus nousee lentoon vasta kun Luther saapuu Intian valtameressä rannikon tuntumassa autioina kelluville saarille. Luther asuu luolissa, kalastaa ruokansa ja virittelee yksinkertaisia soittimiaan. Hänen ainoat seuralaisensa ovat rannan puut ja hait, jotka saapuvat säännöllisesti kisaamaan miehen rantaveteen heittämistä kalanperkeistä.  Luonto on koko ajan läsnä ja varsinkin sen yötunnelmia on kuvattu vaikuttavasti useampaankin kertaan.
"Tulee pimeä. Ilma värisee. Hän öljyää silmänsä ja tuntee äänen kumpuavan kurkustaan. Vaistoaa jokaisen elävän olennon, tuntee jokaisen lämpimän ja viileän elämänmuodon kääntyvän puoleensa. Hän kauhistuu kaikkia niitä olioita jotka ovat joskus olleet ja jotka ovat vielä tulollaan. Ne tarkertuvat hänen tasaiseen lauluunsa, vanuttuneeseen tukkaan, öljyisiin poskiin, ja kun hän avaa silmänsä, pirunkissa seisoo aivan hänen vieressään kalliolla. Mustat silmät hehkuvat ja kuunvalo välähtelee karheassa turkissa kun otus luikkii pimeään painanteeseen tarkkailemaan häntä. Hän tuntee olevan yhtä itsensä kanssa. Jäljellä ei ole muuta kuin väräjävä sisin. Kaikki käpertyy kokoon. Hän tietää olevansa elossa, tietää että maailma elää hänessä. Sekä häntä varten että hänestä välittämättä. Hänen takiaan, ilman häntä, itsessään. Tuulenpuuska leyhyttää fiikusta. Kivet nielaisevat pirunkissan. Häntä lauletaan."
Kirjan takakannessa luonnehditaan tarinaa karheankauniiksi rakkaustarinaksi, ja sellainen se on. Rakkaudessa ei kovin paljon tapahdu, mutta kaipaus on sitäkin voimakkaampaa. Silti, ennemmin kuin rakkautta, Winton tuntuu tutkiskelevan yksinäisyyttä. Kenellekään henkilöistä ei ole helppoa kommunikoida muiden kanssa, kaikki ovat hieman juroja, eivätkä luota siihen että heitä haluttaisiin kuunnella ja ymmärtää. Kuin loukkaantuneet lapset he kääntävät selkänsä ystävilleen ja yhteiskunnalle.  Konkreettisimmin kaikista tämän tekee Luther, mies joka haluaa olla saari.

Ensin kummastelin kirjan nimeä, Maantiemusiikkia.  Mutta ei se ole kummallinen ollenkaan, kun huomaa kuinka paljon musiikista puhutaan tarinassa eri yhteyksissä. Lutherin lapsuuteen ja nuoruuteen musiikki kuului erottamattomasti, Bess kuuntelee helpotukseksi kipuihin Arvo Pärtiä, erakko saarella virittää puut soittimikseen päästäkseen ilmaisemaan itseään. 

Winton on taitava juonenpunoja, odotukset olivat lukiessa korkealla koko ajan ja yllätyksiäkin tuli aivan sopivasti. Mikään kovin mieleenpainuva lukukokemus tämä ei liene, mutta ihan suositeltava lukuromaani kuitenkin.

Blogijuttuja en Maantiemusiikista löytänyt, mutta Kirsi Reinikka kertoo Kiiltomatoon kirjoittamassaan arvostelussa mielenkiintoisia seikkoja kirjan kirjoitusprosessin etenemisestä. 




Tim Winton: Maantiemusiikkia
Dirt Music, suom. Markku Päkkilä
Otava 2004, 496 s.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Yön kantaja / Katja Kallio

Kuva: Leo-setä / Flickr 
Huikaisee tuo tieto, että Katja Kallion uuden romaanin päähenkilön esikuvana on todellinen henkilö, vuosina 1864 -1918 elänyt Amanda Fredrika Aaltonen! Tätä irtolaiselämää viettänyttä, Pariisin, Moskovan ja Hampurin kolunnutta ja lopulta Seilin mielisairaalaan päätynyttä nuorta naista kohtalontovereineen on tutkinut sosiologi Jutta Ahlbäck-Rehn, jonka väitöskirjasta Turun Sanomat teki pienen jutun sen esittämisen alla tammikuussa 2006. Tutkimisen mahdollistivat poikkeuksellisen laajat lääketieteelliset merkinnät, joita Seilissä tuona aikana hoidettavina olleista naisparoista tehtiin. Amandan diagnoosi oli insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus. Jo nimityksestä on helppo päätellä, millaisesta ongelmasta on ollut kyse. Siitä en olisi niin varma, oliko kyseessä sairaus, mutta takuulla kuitenkin jotakin, joka aikalaisten mielestä oli varminta saada pois silmistä, elinikäiseen karkoitukseen entiselle spitaalisten saarelle Seiliin.

Romaani alkaa Turusta. Amanda kortteeraa korttiporukoissa ja hankii elantonsa myymällä itseään Aurasillan alla. Joku tunnistaa hänet Hassu-Amandaksi, tytöksi joka pienenä lauleskeli itsekseen ja saattoi yhtäkkiä saada raivokohtauksen, riisua kaikki vaatteensa ja juoksennella ympäri Raunistulaa ilman rihmankiertämää. Viimeinen reissu Hämeenlinnan naisvankilaan on vielä tuoreena mielessä. Elämä kulkee vanhoja ratojaan, mitään parempaa ei ole näköpiirissä, kunnes kaupunkiin saapuu Philippe Duplessis kuumailmapalloineen. Kun palloa kootaan, Amanda kiipeää viereisen talon katolle ja tuijottaa palloa ja ja sen kohoamista Samppalinnan ylle koko päivän. Kun pallo seuraavana aamuna nousee taas, sen suuntana on Pariisi ja kyydissä Duplessiksen lisäksi Amanda Aaltonen.
"Heidän lähestyessään kookasta pilveä Amanda erottaa tumman, pistävänrehevän tuoksun, kuin sienen ja etikan välimailta. Ankkalampi.
Läheltä katsoen pilvi on vaalea ja niin tiivis, että näyttää siltä kuin he törmäisivät kivitalon seinään. Mutta törmäystä ei tunnukaan. Seinä imaisee heidät sisäänsä pehmeästi ja kosteasti kuin suu. Hetkeen he eivät näe yhtään mitään, eivät edes toisiaan. Amandan silmiä kirveltää ja hän puristaa ne kiinni. Hän kastuu likomäräksi, nutturasta purkautuneet hiukset liimaantuvat otsalle ja poskille ja uusi puku kiinni vartaloon. Suu on täynnä vettä ja hän haukkoo henkeä ja nieleksii. Nopeasti hän riisuu villahuivin ja painaa sen tiukaksi mytyksi syliinsä, jottei se kastuisi läpimäräksi. Vaikka siitä tuskin on enää paljon toiveita, kun kaikki tapahtui niin nopeasti.
Myöhemmin hän oppii, että tiheä pilvi johtaa erityisen hyvin ääntä, mutta kun valssi nyt puhkeaa soimaan kukkeana, jousiorkesteri tuntuu astuneen heidän koriinsa kuin ohiajavaan raitiovaunuun. Amanda koettaa räpytellä silmiään auki mutta ei onnistu. Hän haparoi kädellään ilmaa.
Mitä tämä on, hän huutaa musiikin yli, Duplessis, mitä tämä on?
- Concert -
Amanda erottaa vastauksesta sanan concert. Sitten Duplessis nauraa, ihastuneesti kuin lapsi."
Elämä Pariisissa ei ole kuitenkaan yhtään sen ruusuisempaa kuin Turussakaan. Amanda huomaa Duplessiksen olevan jo vanha ukko, eikä yhteiselämä miehen siskon kodissa muutenkaan suju. Erinäisten selkkauksien jälkeen Amanda passitetaan Suomeen, jossa hän päätyy Turun lääninvankilan kautta Seilin mielisairaalaan.
"Leikitään että te olette mielisairaalassa ja joudutte luomaan lunta keittiön portailta. Toinen teistä on ollut pakkopaidassa ja se ei jaksa paljon mitään mutta silti sen on pakko. Sitten kun olette luoneet kaiken lumen, saatte kahvia, tämä kuravelli on kahvia ja nämä ovat leikkikupit. Isommat katselivat ja nauroivat vatsat kippurassa kun he leikkivät potilaita ja tekivät potilaiden hommia. Sitten ne lähtivät kotiin syömään. He jäivät leikkimään eivätkä uskaltaneet tai älynneet lopettaa vaikka tuli jo ilta ja sitten yö. He leikkivät leikkimistään, auringonnoususta auringonlaskuun ja taas nousuun, leikkivät vaikka jalkoja särki ja kädet tärisivät ja sydän ja pää roikkuivat kolmioina rinnalla. Hetkeksi he nukahtivat seisaalleen mutta heräsivät sitten säikähtäneinä jatkamaan leikkiä, joivat kuravettä piristyäkseen ja syljeskelivät hampaankappaleita maahaan.
Sitä Amanda ei ymmärtänyt keitä ne isommat olivat. Johansson ja Iso-Greta ja Sofia ja Helpi leikkivät yhtä tosissaan kuin hekin, joten hekin olivat pieniä. Omassa työhuoneessaan talouspäällikkö leikki, ja Elsa ja Maria Johansson tahoillaan vasta leikkivätkin. Turun lääninsairaalan lääkärit leikkivät totisina vaikka koettivat olla näyttämättä pelkoaan, ikään kuin olisivat itse keksineet leikin. Lääkintöhallituksessakin leikittiin kovasti."
Mielisairaalassa elämä on karua, potilaat ovat ennemminkin vankeja kuin potilaita. Huonosta käytöksestä joutuu rangaistukseksi hoitoon, hoitajien käytös on toisinaan täysin mielivaltaista. Amanda tottuu sairaalan rytmiin ja vaikka ei oikeastaan koskaan sopeudu, hän oppii vähitellen elämään niin ettei jää enää uppiniskaisuudestaan kiinni.

Kallio kuvaa mielisairaalan yksitotista elämää hienopiirteisesti. Mitä tapahtumaköyhemmältä elämä mantereesta eristyksissä olevalla saarella vaikuttaa, sitä enemmän kuvattavaa tuntuu löytyvän ihmisten mielenliikkeistä. Valtasuhteet hoitajien ja potilaiden välillä, saarella vallitsevat käytöstavat ja sosiaalinen paine jolla tapojen noudattamista vaalitaan, kaikki tämä on valtavan mielenkiintoista ja saa tarkan kuvauksen pienten arkipäiväisten tapahtumien, yksityiskohtien, eleiden ja ilmeiden kautta.

Tapahtumapaikkojen kuvaus on valtavan hienoa. Ehkä upeinta oli päästä mukaan ilmapallolennolle, pieneen koriin matkalle halki Euroopan. Myös Pariisin köyhälistökorttelit ovat eläviä, lukiessa aurinko paahtaa niskaa ja katuojan hajut luikertavat nenään. Seilin kesäiset kalliot ja rantojen niityt surinoineen ja kellukkakukkineen houkuttelevat, kun taas lumikinosten ja viiman hyinen kuvaus tekee onnelliseksi siitä, ettei tarvitse viettää saarella talvea.

Varsinkin tarinan loppuvaiheessa mukana on paljon henkilöitä. Kaikista ei piirretä kovin tarkkaa kuvaa, mutta keskeisimmät hoitajat ja potilaat piirtyvät persoonallisina lukijan mieleen, niin fyysiseltä olemukseltaan kuin luonteeltaankin. Kallio jättää silti henkilöilleen myös jotain omaa, jotain josta lukija ei saa kiinni. Amandakin säilyttää ainakin osan salaisuuksistaan, eikä päästä ihonsa alle. Oliko hän häiriintynyt tai peräti hullu, vai vain rohkea ja omapäinen aikana, jolloin moinen käytös ei varsinkaan naiselle ollut sallittua?

Yön kantajan matkassa ovat olleet myös Arja, Tuija, Lumiomena ja Riitta.





Kallio, Katja: Yön kantaja

Otava 2017, 380 s.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Luovan kirjoittajan työkirja / John Gillard


Kirjoittaminen on nykyisin suosittu harrastus, päätellen siitä kuinka paljon erilaisia luovan kirjoittamisen oppaita julkaistaan. Niitä on mukava lueskella, mutta aika usein minulta jäävät niissä ehdotetut harjoitukset tekemättä. Aikeita kyllä on, mutta jotenkin se tekeminen silti unohtuu ja sitä huomaa kirjoittelevansa vaan niitä näitä, tai niitä samoja mitä ennenkin.

John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirja on jotenkin jäntevämmän oloinen kuin tavanomaiset kirjoitusoppaat. Se jakautuu pariinkymmeneen osaan, joilla kullakin on oma kirjailijansa harjoittelijalle esikuvaksi. Kappaleet alkavat parisivuisella kirjailijaesittelyllä, joissa on mukana lyhyet elämäkertatiedot, pienet esittelyt pääteoksista ja kevyttä analyysia kirjailijan tyylistä. Kutakin kirjailijaesittelyä seuraa kolme harjoitusta, jotka on suunniteltu niin, että harjoittelija pääsee hyödyntämään juuri oppimiaan tyyliseikkoja. Aika innostavaa!

Esittelyt alkavat Virginia Woolfista ja etenevät mm. Kafkan, Hemingwayn ja Vonnegutin kautta kohti nykyaikaa. Suomennosta on täydennetty kahdella kotimaisella kirjailijalla, mukaan ovat päässeet Katja Kettu ja Anja Snellman.

Harjoitukset vaikuttavat helpoilta toteuttaa ja työkirjaan on varattu tilaa muistiinpanoille. Sekä esittelyt että harjoitukset näyttävät minusta sellaisilta, että ne soveltuisivat loistavasti esim. lukion kirjallisuuden opetukseen. Toki näitä itsekseenkin voi tehdä, mutta hyvän äikänmaikan syventävien tietojen ja keskustelun jälkeen harjoittelu olisi varmasti vielä antoisampaa.

Luovan kirjoittajan työkirjaan ovat tutustuneet myös TuijaUlla ja Maria.



Gillard, John: Luovan kirjoittajan työkirja :
20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta

Creative Writer's Notebook :
20 Great Authors & 70 Writing Exercises,
suom. Urpu Strellman
Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell
Art House 2017, 192 s.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Jäähyväiset sukuromaanille / Jusa Peltoniemi

.

Tarina alkaa sukutaulusta ja siitä, kuinka Höbackan suku todistettavasti mainitaan jo vanhassa testamentissa. Ja siitä se sitten jatkuu ilman sen kummempaa päätä tai häntää yli kolmesataa sivua. Aikajana venyy nykypäivään asti ja sillä liikutaan suvereenisti sinne tänne ja lisäksi edestakaisin. Poliittiset aatteet ja herätysliike antavat taustaa kerronnalle.

Miljöötä hallitsee Keski-Pohjanmaa, Peltoniemen kotiseutu, mutta Helsinkiin ja Leningradiinkin matkataan. Keskeisin tapahtumapaikka on kuitenkin Kokkolan Citymarket, johon kuuden ällän ylioppilas Jaako Heinämäki on hakeutunut töihin suurin odotuksin.

"Juuri tänä aamuna osastopäällikön jokseenkin kanttinen pää näytti tavallistakin neliskulmaisemmalta ja Jaako ilmoitti heti lähtevänsä kahville. Hän istuu pimeässä vessassa Citymarketin varastossa ja voitelee peräpukamiaan. Se on ainoa paikka koko tabernaakkelissa, jossa kesä-, ilta- ja viikonlopputyöläinen saattaa edes hetken ajan nauttia yksinäisyyden ooppiumista. Kesällä tarkoitukseen sopii Puutarhakalustemyymälän peltihalli marketin kyljessä. Mutta sekin on nyt jo suljettu ja liian kylmä työpäivän pieniin terapiahetkiin ja kivunhoitoon. Vessaan Jaako pääsee luikahtamaan varaston jätkien huomaamatta. Heillä ei tunnu palkkansa eteen olevan muuta tehtävää kuin vittuilla Jaakolle. Viimeksi hän sai kuulla ettei selvästikään osaa ajaa trukkia. Trukkikortti on Citymarketin miestenpiirin perusvaatimus."

Muita tarinankerronnalle oleellisen tärkeitä henkilöitä ovat Jaakon serkku Rolf, setä Pentti ja vaari Aleksi. Silloin tällöin viitataan myös heitä edeltäneisiin Jusseihin ja Johanneksiin, kuten kunnon sukuromaanissa kuuluukin. Yksi riemastuttavimmista tarinassa pistäytyvistä henkilöistä on EU:n komission puheenjohtaja Jaques Delors, joka vieraillessaan Kokkolassa haluaa tutustua suomalaisiin kulinaristisiin erikoisuuksiin. Vaimoja ja muitakin naispuolisia henkilöitä vilahtelee kertomuksessa lähinnä kai luomassa perusteita myös hieman rasvaisemmalle huumorille.

Teksti kulkee nopsaan ja nokkelana ja tekijällä on selvästi ollut hauskaa sitä kirjoittaessaan. Ja lienevät siitä muutkin nauttineet, olihan teos ilmestymisvuonnaan 2000 Finlandia-palkintoehdokkaana. Minut tällainen hieman isotteleva huulenheitto vie aika kauas mukavuusalueelta, mutta melkein loppuun asti jaksoin silti romaanin lukea.

Ylen Kirjojen Suomi 101 kirjaa -listalle teos päätyi hervottomana satiirina työelämän muutoksesta, jossa ihmisen osaamisen ja työn tarjonnan kohtaamattomuus tulee esille raadollisella tavalla. Listan laatineet toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak toteavat, että Peltoniemi kuvaa työelämän murrosta terävästi ja pystyy näyttämään lukijalle talouden ja ihmiselämän mielekkyyden välille avautuvan ammottavan kuilun.

Kirja on mahdollista lukea ilmaiseksi verkossa. Tarvitset vain kirjastokortin tai Yle Tunnuksen jolla kirjautua Kansalliskirjaston verkkosivustoon.

Peltoniemi, Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille
Talonpoikaisrapsodia. Tislattu, mutta lyhentämätön
WSOY 2000, 307 s.